Pääsihteeri Larissa Franz-Koivisto kertoo:
”Minulla on tänä syksynä ollut mahdollisuus kiertää maailmalla töiden puolesta oikein urakalla ja olen tutustunut myös pakolaisten elämään. Ensimmäinen matkani osui Afrikan Länsirannikolle Togoon, missä on nuori väestö, alhainen koulutusaste, paljon köyhyyttä ja osin poliittisen tilanteen takia epävakautta. Sain tavata ja keskustella Afrikan Caritaksen pääsihteerin kenialaisen Lucy Esipilan kanssa. Vierailin Caritas Togossa ja Lomessa tutustin eri tiimien hanketyöhön ja paikallisen hiippakunnan työhön terveysasemalla. Tapasin katolisen koulun opettajan ja tutustuimme orpolasten tilanteeseen viimeisen päälle hoidetussa orpokodissa. Osallistuin International Blue Crossin neljän vuoden välein järjestettävään yleiskokoukseen ja sain olla linkittämässä Caritas Afrikan ja Blue Cross järjestöt/verkostot yhteen organisoimalla verkostotapaamisen. Hieno hetki nähdä kehitysversojen lähtevän kasvamaan. Vierailin myös paikallisissa kouluissa tutustumassa ennaltaehkäisevään päihdekasvatustyöhön.
Matkani aikana sain hyvän kuvan siitä, miten ammattilaiset näkevät Länsi-Afrikan mitä togolainen ajattelee omasta, läheistensä, naapurinsa ja maansa sekä koko maanosan tilanteesta. Mikä saa ihmisen jättämään kaiken taakseen lähteäkseen vaaralliselle matkalle Saharan yli eri menopelein ja päätyvän yhdeksi heistä, jotka pyrkivät Eurooppaan vaarallisia Länsi-Afrikan reittiä pitkin tai Välimeren yli.
Väittäisin kaiken kuulemani ja näkemäni perusteella, että köyhyys ja alhainen koulutusaste on pääasiallinen syy. Epätoivo ajaa ihmiset epätoivoisiin tekoihin. Toiset lannistuvat arjen paineisiin ja lääkettä haetaan vaikkapa alkoholista pahaan oloon. Toiset sisuuntuvat ja tahtovat muutosta, joista yksi keino on lähteminen kotiseuduilta joko maalta kaupunkiin tai kauemmas. Toiset sinnittelevät ja pärjäävät kaikesta huolimatta menettämättä koskaan uskoaan tulevaan. Toiset lähtevät ponnekkaasti rakentamaan omaa tulevaisuutta yrittäjinä, tai saaden töitä yrityksistä, järjestöistä ja yrittäen siten parantaa omaa ja maansa tilannetta parhaansa mukaan. Olemme erilaisia ja minun on helppo ymmärtää myös lähtijää. Miksi ei, jos ja kun siihen tulee mahdollisuus.
Vain hyvin harvat saavat sen toivotun opiskeluviisumin yliopistoon Eurooppaan; se maksaa rahaa ja toiseksi pitäisi olla aika pitkälle koulunsa käynyt, jotta se onnistuisi. Köyhissä maissa usein opiskelu tuppaa jäämään, kun apua tarvitaan kotona sisarusten hoitamisessa tai leivän hankkimisessa esimerkiksi peltotöissä. Sosiaalityö maalla ja kaupungissa keskittyy pitkälti perustarpeiden tyydyttämiseen ja perusongelmien ratkaisemiseen. Erilaiset tietoiskut ja kampanjat tuovat tärkeää osaamista ja tietoa, mutta ne ovat usein lyhytkestoisia. Niiden pitäisi pyöriä koko ajan.”
